Tavaroissa on mukana eletty elämä – onneksi ne jatkavat matkaansa uudessa kodissa

Äiti ehti asua kyseisessä rivitalossa 90-luvun alusta lähtien eli tavaraa oli kertynyt kolmenkymmenen vuoden ajalta. Lisäksi äitini oli todennäköisesti aika tyypillinen sukupolvensa edustaja siinä mielessä, ettei mitään koskaan voinut heittää pois. Luonnollisesti hän oli säilönyt omien tavaroidensa lisäksi meidän lapsien ja aiemmin edesmenneen puolisonsa tavaroita – sekä omien vanhempiensa perinnöksi saamaansa tavaraa. Eli oikeastaan kyseessä oli kolmen sukupolven verran omaisuutta.

Luulen, että aika moni muukin kamppailee samanlaisen läheisen kodintyhjennysprojektin kanssa. Duodecim-lehden mukaan Suomessa arvioidaan olevan jopa noin 200 000 henkilöä, joiden muisti on heikentynyt. Näistä puolella on vähintään keskivaikea muistisairaus – ja lisäksi arvioiden mukaan muistisairauteen sairastuu Suomessa vuosittain noin 14 500 henkilöä. Ja vaikkei ikäihmisellä olisikaan muistihaasteita, ikääntyessä tulee monella yhtä jos toista kremppaa, terveys- ja liikuntahaastetta, joiden vuoksi on välttämätöntä muuttaa esimerkiksi yksitasoiseen ja esteettömään asuntoon.

Ja tämä kaikki tarkoittaa tavaran karsimista, joskus reilullakin kädellä. Ja prosessi voi olla valtavan pitkä ja usein myös haikea ja täynnä tunteita. Tavaroissa piilee kuitenkin eletty elämä.

Miten aloittaa tyhjennysprojekti, kun vastassa on tavaravuori?

Me tiesimme jo tyhjentämisoperaatioon lähtiessämme, että tavaran määrä tulisi olemaan valtava. Mutta silti kaman määrä oli tyrmäävä ja herätti kaikenlaisia tunteita, usein ärtymystä: Miksi tämäkin on pitänyt säästää! Ja toisaalta, yllättävät löydöt myös herkistivät: Miten paljon kuusivuotiaana piirretty, ruttaantunut ja haalistunut kuva perheenjäsenistä voikin puristaa sydäntä!

Sitten oli se henkeäsalpaava bulkki sitä muuta tavaraa: Kuutiotolkulla huonekaluja, vaatteita, esineitä, lapsuuden askarteluja ja muistoja, tauluja, tuoleja, pöytiä, tekstiilejä ja pienesineitä. Ainakin kolmekymmentä itämaista mattoa ja viisi hyllykaapillista lakanoita ja pyyhkeitä. Astioita, joilla ruokkisi pataljoonan helposti. Sekä kirjoja. Hyllymetreittäin työhön ja vapaa-aikaan liittyviä teoksia, romaaneja ja jännäreitä sekä lastenkirjoja ja sanakirjoja, ensyklopedioita ja käännöskirjallisuutta, aina sieltä jostain 1950-luvulta lähtien. Oli siellä jopa yksi raamattu vuodelta 1890.

Osa tavarasta oli toki jo tiensä päässä ja todella kulunutta tai rikki. Niiden ainoa osoite oli sekajäte. Mutta pääasiassa tavara oli vielä käyttökelpoista – enkä halunnut heittää sitä missään nimessä roskiin, kun elämää saattaisi vielä olla toisaalla. Mietimme, josko tavaroilla olisi vielä jälleenmyyntiarvoa. Kuitenkin järki piti pitää päässä: lahjoittaminen olisi hermojasäästävämpää kuin yksitellen myyminen torissa tai muussa nettimyyntifoorumissa. Varsinkin kun teimme tyhjennysoperaatiota iltaisin työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin lasten harrastusrumbien väleissä. Tavaran näpyttely myyntiin yksitellen tuntui jo ajatuksena niin työläältä että ajatus hylättiin nopeasti.

Kukaan meistä kiireistä perhearkea kalliissa pk-seudun nafteissa neliöissä asuvista sisaruksista ei myöskään pystynyt ottamaan kuin muutamia itselle tärkeitä asioita asunnosta. Jaoimme neljään pekkaan ne muutamat jutut, jotka lähtivät omiin koteihimme muistoiksi. Sen jälkeen paikalla vieraili huutokaupan edustaja, joka otti muutamat design-esineet myyntiin. Mutta se jätti vielä 90% muusta tavarasta kaipaamaan uutta osoitetta.

Kierrätyskeskuksen lahjoitus oli mielenterveysteko

Päädyimmekin Kierrätyskeskuksen hellään huomaan. Tulimme siihen tulokseen, että lahjoittaminen olisi meidän polkumme. Se olisi ekologista, kestävää, inhimillistä ja siitä tulisi hyvä mieli. Me emme tarvitsisi tätä kaikkea, miksemme antaisi niitä jonnekin, joka etsii luotettavasti niille uuden kodin ja tekee samalla hyvää yhteiskunnalle?

Toki tavaraa oli niin paljon, ettei sen vieminen lahjoitukseen ollut mikään päivän-parin projekti. Pelkästään laijttelussa meni oma aikansa. Ja sitten oli myös pelkoja ja epäilyksiä: Aluksi mietimme, olisiko pakkaaminen lahjoitukseen työlästä – puhumattakaan siitä, miten tavaran saa paikan päälle lahjoituspisteisiin. Lisäksi mietimme monen tavaran kohdalla, mitä jos käy niin että raahaamme sen luovutuspisteelle asti eikä sitä otetakaan myyntiin. Mihin ihmeeseen se sitten menee?

Ja sitten pähkäilimme kuljettamisen kanssa. Tiesimme kyllä, että jos oma kuljetuskapasiteetti yskii, voi Kierrätyskeskuksesta tilata noutopalvelun, joka noutaisi kyytiin osan lahjoitukseen lähtevistä tavaroista. Mutta pärjäsimme lopulta omilla kuljetusmetodeillamme – vaikkeivät ne aina olleetkaan mitään maailman näppärimpiä. Välillä kieltämättä tuntui siltä, että poliisi kohta pysäyttää minut kun takaluukku ja -penkki on täynnä isoja mustia jätesäkkejä niin, ettei hädin tuskin takapeilistä ulos nähnyt. Laskin, että pelkästään vaate- ja tekstiilipussukoita tuli useampi kymmenen – ja astialaatikoita toinen samanmoinen!

Ja myös pelko siitä, että käsiini jäisi laatikkokaupalla ei-hyväksyttyä tavaraa, osoittautui turhaksi: Kierrätyskeskus otti vastaan kaiken, mitä tarjosimme. Ja se oli siinä kohtaa, kun muutenkin käsitteli menettämisen ja muutoksen tunteita, todellinen helpotus. Sentään tämä sujui helposti ja vaivattomasti!